Merkityksellisiä asioita

Onko merkityksellistä rakastaa vai saada rakkautta?

Vastaan tähän: Molempia. Tärkeintä on rakastaa ensin itseään ja sitten toista, ja sen jälkeen osata vastaanottaa rakkautta eikä tyytyä mihinkään puolittaiseen. Vanhan itämaisen viisauden mukaan rakkauden kokeminen tekee rohkeaksi ja sen vastaanottaminen antaa voimaa.

Miten moni kuitenkaan uskaltaa antaa tai edes vastaanottaa sitä tarpeeksi, jotta oma sydän voisi puhjeta kukkaan?

Tapasin ihmisen. Rakastuin. Päätin oppia kaiken rakkaudesta.

Sitä, mitä ei ole (kokenut), ei osaa kaivata. Jos ei ole koskaan kokenut sitä, millaista on olla täysi, sitä ei voi tunnistaa (se on löydettävä). Silloin tyytyy osittaiseen tyhjyyteen, eikä vaadi liikoja. Luulee (toivoo) ehkä, ettei muilla mene sen paremmin.

”Kaikki tekevät kompromisseja.” Eivät kaikki.

Löysin sellaisen muodon rakkaudesta, mitä haluan itse antaa ja vastaanottaa. Nyt kun olen sen kerran kokenut, en enää halua mitään muuta.

Nyt vasta rakastan. Herään aamuisin onnen tunteeseen. Koen maailmassa syvää kauneutta, jollaista en ole koskaan tuntenut. Saatan nähdä lehtien tanssivan niin täydellisesti, että kyynelehdin onnesta. Ja koen jatkuvaa kiitollisuutta.

Näen, kun aiemmin olin sokea. Ennen kaikkea näen täydellisen selvästi omaan sydämeeni, se ei yritä huijata minua enää. Se tietää, että minä tiedän jo totuuden.

En halua omistaa ketään, koska minua ei voi omistaa. Olen vapaa. En tarvitse keneltäkään loppuelämää, minulle riittää lyhytkin aika, kunhan se on merkityksellistä ja täynnä rakkautta. Sen minulle annetun hetken ajan sitoutumisen on oltava sataprosenttista.

Sydämeni on vahva, mutta jos sitä hakkaa, laiminlyö, kiduttaa… Se ymmärtää nyt lähteä heti. Se ansaitsee parasta. Se ei halua enää välinpitämättömyyttä, merkityksettömiä pelejä, manipulaatiota, alistamista, ansoja, selkärangattomuutta, ulkoisia meriittejä vailla substanssia. Olen tehnyt valtavan työn puhdistautuakseni turhasta paskasta. Miksi sotkisin itseni siihen uudestaan?

En tarvitse uutta kumppania vaihtaakseni pois väärän. Voin lähteä ilman uuden ihmisen tarjoamaa turvaverkkoa, olla yksin ja luottaa siihen, että sen oikean tunnistaa heti – tuli hän vastaan huomenna, vuoden päästä tai kymmenen vuoden päästä. Siihen saakka olisin silti onnellinen: minulla on ihan oma täyttymyksellinen elämä!

Vain se, joka on kävellyt samaa polkua ja lentänyt lohikäärmeellä, noussut tuhkasta feeniks-linnun kanssa ja kesyttänyt kuolemattoman yksisarvisen voi ymmärtää, mitä tarkoitan.

Vain ne, jotka tekevät herkeämättä työtä rakkauden eteen joka ikinen päivä voivat päätyä rakkauden avoimeen syliin.

Se, jolle rakkaus on merkityksetöntä, älköön vaivautuko.

Rakkaus – tunne, joka lopulta määrittelee meidät

Mistä tiedämme, mikä on ”oikeaa” rakkautta ja mikä syvää välittämistä, ystävyyttä?

Mikä riittää ja on ”ihan hyvä”, entä jos mikään ei riitä?

Voiko sielunkumppanin löytää vai tehdäänkö sellaisia?

Pohtiessa rakkaustarinoita, ajattelin rakkauden sisältöä. Sitä, miksi se haastaa meidät nöyrtymään, pysähtymään, oivaltamaan ja rakastumaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Oppiiko riittävästi kerrasta, vai vaatiiko se useamman kerran?

Entä jos meidät on luotu kehittymään rakkaudessa, kuten ihmiselämässäkin. Voisiko olla niin, että rakkaus kasvattaa meitä tuntemaan aidosti, kuten maailma lapsesta vanhukseen eri ikäkausineen? Mitä jos meillä tulee olla elämän kaltaisia kasvun vaiheita myös rakkaudessa? Tavoitteena täyttymys ja silti vapaa, yksilöllinen rakkaus. Millainen olisi sinun rakkaustarinasi, alla muutaman muun…

Kolme tarinaa rakkaudesta

Simpukka

En oikein usko välityspalveluihin, mutta kun näin hänet deittisivulla ja katsoin kuvaa, oli kuin olisin tuntenut hänet aina. Tutkin kuvaa, tunnistin piirteet, tiedostin omani, valitsin tähteni. Olimme heti yhtä, ensimmäisistä viesteistä alkaen. Pelkäsin aiemmin, etten koskaan osaisi oikeasti rakastaa, kukaan ei ollut saanut minua tuntemaan rakkautta kuten hän. Hän herätti minut eloon, tuntemaan ja näkemään ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikki oli, kuten olisi aina tarkoitettukin olevaksi. Samat asiat, yhteinen kieli, johdatetut polut. Sielunkumppani. Aidosti läsnä ja lähellä. Ei tarvitse edes sanoja, pelkkä läheisyys riittää. Hiljaisuuskaan yhdessä ei ole kiusaannuttava. En uskonut sanontaan siitä, että sen tietää ja tuntee, kun löytää oman rakkauden. Kaikki ne eksyneinä kulkemani vuodet johdattivat sen todellisen rakkauden luo.

Siivetön

Elin parisuhteessa, josta puuttui kaikki se mitä rakkauteen kuuluu. Ei lämpöä, läheisyyttä tai tunnetta. Kämppiksiä, kavereita, totuttu ja kulutettu tarina. Löysin toisaalta rakkauden, se vain osui samanlaisiin tunteisiin. Hän oli läsnä, rakasti ja helli. Usean vuoden ajan elin kahta elämää. Sitä jossa olen puoliso, kuuliainen toteuttaja ja sitä jossa rakastajana antaudun kokemuksille vailla rajoja. Tuli päätöksen aika, kummanko valitsen. Olenko kuuliainen puoliso, vailla tunteita vai rakastanko, kuten sydän sanoo… Hajosin, eksyin ja unohdin itseni. Kumpikin vaihtoehto tarkoitti tuhoa, surua ja tuskaa. Valitsin kuuliaisuuden ja luovuin unelmista ja rakkaudesta, koska minullahan on hyvä puoliso.

Seireeni

Minä rakastuin huomaamattani ihmiseen, joka pääsi lähelleni. Kielsin tunteeni ja selitin kaiken itselleni ties millä. Rakkaus kiilasi puskasta ja pysäytti totaalisesti tunteettoman vaeltajan. Ei minun pitänyt tuntea. Olin juuri heittänyt kymmenen vuotta rakkautta roskikseen, koska en osaa rakastaa, niin minulle sanottiin. Miksi kaiken tämän keskelle astuu ihminen, joka saa minut luopumaan järkevyydestäni. Päätin olla rehellinen itselleni ja hänelle. Minä tunnustin vajonneeni rakkauteen, en mihin tahansa vaan sellaiseen joka on minulle jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä. Odotin rakkauteni reaktiota. Tunne ei ollut molemminpuolista ja jouduin helvettiin itseni kanssa. Eikö minusta ole tähän, mitä teen väärin? Itsetutkiskelun kautta huomasin minussa ainutlaatuisen ja herkän rakkaudellisuuden, joka elää ja hengittää, vaikka sillä ei olisi kohdetta. Pelkkä rakkaus riittää. Se kasvattaa ja opettaa etsimään, sekä löytämään uusia tasoja ja olemaan rohkea. Rakkautta ei voi ottaa minulta pois, vaikka sillä ei olisi vastaanottajaa. Rakkautta ruokkii usko ja toivo, jolloin siitä tulee suurempaa ja arvokkaampaa kuin koko elämä itsessään.  Kun rakastaa voi nähdä, olla ja tuntea kaikkeuden, vaikka vaeltaisi yksin.

Molemminpuolista hyväksikäyttöä

Eräs nelikymppinen miespuolinen tuttuni kertoi minulle suhteestaan elämänsä ainoaan ”rakkauteen”.

Hän oli jopa kaksi kertaa yhdessä saman ihmisen kanssa (yhteensä kuitenkin vain viitisen vuotta). Hän kuvaili naista sanoilla ”kaunein nainen, jonka oli koskaan nähnyt”… Se oli ”rakkautta ensi silmäyksellä”. Vaikka hän silloin työskentelikin autokoulussa, hän oli ”täysin sokea niille päivittäin ympärillään pyöriville teiniperseille”. (Kyllä, hän todella käytti itse sanaa teiniperse). Seksiä tässä erityislaatuisessa ihmissuhteessa oli kertoman mukaan päivittäin.

Mitään muuta mies ei oikeastaan naisen positiivisista ominaisuuksista kertonutkaan, joten ehkäpä ulkonäkö ja seksi rinnastuivat miehen näkökulmasta elämän suureen rakkauteen.

Muutoinhan mies kuvaili tätä elämänsä rakkautta toteamalla muun muassa, että nainen ”ei ollut läsnä”. Lisäksi naisella oli ollut ”itsekäs vaihe”: nainen oli lähtenyt maailmalle etsimään itseään ashrameista ja dokumentoinut tämän syvällisen etsintämatkan omaan sieluunsa ottamalla valokuvia upeista maisemista ja jakamalla ne somessa, koska tunnetustihan yksilön henkinen kasvu edellyttää tykkäyksiä muilta.

Mies ei jäänyt liiaksi surkuttelemaan exänsä lähtöä vaan löysi itselleen uuden naisystävän Tinderistä. Hän oli parisen vuotta yhdessä tämän uuden, omien sanojensa mukaan upean naisen kanssa ja nainen jopa asui suurimman osan miehen luona. Nainen oli menestyvä yrittäjä ja mies kertoi minulle miten kalliita käsilaukkuja nainen osteli. Nainen teki terveellistä ja hyvää ruokaa ja mies kävi usein naisen ohjaamilla ryhmäliikuntatunneilla. Miehen mielestä harmillista oli, että tämä nainen halusi aina ”keskustella”. Lopulta seksikään ei enää tuntunut mukavalta ja siksi mies jätti muutoin niin upean naisen.

Kun mies kertoi tästä ihmissuhteestaan, saamani mielikuva oli, että pariskunta teki kyllä paljon asioita yhdessä, mutta he eivät todellisuudessa tutustuneet kunnolla toisiinsa sinä aikana kun olivat suhteessa. Tämän naisen ulkonäköä ei oikeastaan edes mainittu eli se ei ollut yhtä olennaisessa osassa kuin elämän rakkauden kanssa. Tämäkin nainen oli vain lista miehelle hyödyllisiä ominaisuuksia.

Jossain välissä elämän rakkauskin oli palannut reissuiltaan. Tuttuni ja elämän rakkaus eivät enää päätyneet kolmatta kertaa yhteen, mutta mies kävi auttamassa naista muutossa ja he olivat jälleen harrastaneet miehen mielestä aivan uskomatonta seksiä…

Tuon kuultuani en voinut karistaa epämiellyttävää tunnetta, että se ihmissuhde perustui lähinnä molemminpuoliselle hyväksikäytölle (ja jos seksi olisi myös naisen mielestä ollut niin uskomatonta, ihmissuhteen nykytila olisi voinut olla hyvinkin erilainen).

Kun naisella oli itsellään tarve miehelle (joko junttivoimalle kuten esimerkiksi muuttoavulle tai sitten jonkun mukavannäköisen miehen jakamattomalle huomiolle, jos sitä ei saanutkaan muualta), nainen piti kiltin koiransa roikkumassa kuvioissa. Mies sai korvauksena orjatyöstään sopivan säännöstellysti ”uskomatonta seksiä maailman kauneimmalta naiselta”.

Eipä mieskään vaikuttanut lopulta olevan aidosti järin kiinnostunut naisen henkisestä puolesta eikä hän tehnyt kaikkeaan ollakseen yhdessä ”elämänsä ainoan rakkauden” kanssa. Sen, mitä hän ei saanut tuolta niin sanotulta elämänsä rakkaudelta, hän lähti hakemaan muualta. Ei taistelua rakkauden voittamiseksi takaisin, ei vaivannäköä, ei rohkeutta… Onko sellainen oikeastaan rakkautta?

Olen pohtinut, pysyikö seksi miehenkin mielestä juuri siksi niin erityislaatuisena ettei hänkään oikeastaan halunnut olla liian läsnä ihmissuhteissaan eikä nähnyt naista itsestään erillisenä yksilönä vaan ainoastaan omien seksuaalisten tarpeidensa täyttäjänä.

En tuomitse. Varmasti moni muukin nauttii itsensä ja maailman unohtamisesta ja mikä voisikaan olla helpompi tapa aikaansaada se sallitulla tavalla kuin sekoittaa päänsä seksihormoneilla. Olen itsekin tehnyt sitä.

Paljon pelottavampaa on harrastaa seksiä ihmisen kanssa, johon kokee todella syvää henkistä yhteyttä. Se on alastomuutta, jota ei voi sanoin kuvata.

Todellinen rakkaus pääsee ihon alle, eikä mikään muuta ihmistä niin kuin sellaisen rakkauden löytäminen. Kaikki ulkoiset temppeliretket jäävät turhiksi ja vasta silloin seksi muuttuu uskomattomasta jumalaiseksi. Kun sen kokee, ei enää halua mitään muuta.

Siitäkin syystä ihmissuhteissa kannattaisi kokeilla muutakin kuin molemminpuolista hyväksikäyttöä.