Käykö flaksi – revisited

Nainen odotti kotona. Oli aamuyö, minuutit kuluivat verkkaisesti. Digitaalisen kellon numerotaulussa loisti 03:33.

Hän oli alkuillasta saanut lyhyen viestin: ”Töiden jälkeen Jaken kanssa baariin. Ei tarvitse turhaan valvoa, tulen puolenyön jälkeen. Rakastan sinua.”

Tämä oli toistuvaa. Hän oli yksin perjantai-iltana. He olivat olleet yhdessä vasta kolme vuotta, naimisissa niistä yhden, mutta hänet oli taas jätetty yksin kotiin. Mies hädin tuskin kuunteli häntä, enää ei tullut kukkasia niin kuin alussa. Mies toki välillä oli uskomattoman huomaavainen, yleensä erityisesti silloin kun oli vieraita – silloin häntä kohdeltiin kuin prinsessaa. Tai silloin kun hän oli selvästi poissa tolaltaan ja kiukutteli kuin pikkulapsi. Silloin mies hoivasi häntä. Hän tajusi, ettei ollut koskaan tasavertainen.

Puoli kahden pintaan hän sai ensimmäisen kuvaviestin ystävältään Pepeltä. Kuvassa hänen miehensä ojenteli kukkia naisille ja istui yksin (ei Jakea??) naisseurueessa. Kahden aikoihin tulleessa viestissä joku nainen oli asettanut käden hänen miehensä reidelle ja kumartunut niin lähelle kuiskaamaan jotain, että hänen ylävartalonsa painautui miestä vasten. Pepe kirjoitti ”Samaa menoa koko ilta.” Kolmelta hän sai viestin, jossa mies ja sama nainen olivat siirtyneet hieman kauemmas muusta ryhmästä, kumpikin kumartuneina toisiinsa päin, keskustelu vaikutti antoisalta ja heillä oli selvästi hauskaa.

Nainen itki lohduttomasti. Hän tiesi, koska oli kuullut ystäviltä ja nähnyt kuviakin, että mies teki aina samaa kun silmä vältti. Kun hän oli poissa, mies unohti hänen olemassaolonsa. Mies ei välittänyt hänen tunteistaan, haki vain huomiota! Mies tarvitsi jostain syystä aina ulkopuolista validaatiota.

Nainen piti itsestään huolta, treenasi paljon, yritti pysyä positiivisena, oli jopa yrittänyt suhtautua miehen selkärangattomaan toimintaan ymmärtäväisesti ja yritti todella kunnioittaa ja rakastaa miestään. Miehellä oli kertomansa mukaan ollut raskas lapsuus ja luottamusongelmia, mutta kun he päättivät mennä naimisiin, he olivat sopineet että he saisivat yhdessä asian hoidettua. Koskaan mies ei kuitenkaan halunnut lähteä terapiaan, eikä oikeastaan keskustella asioista.

Suhteen alussa mies oli ollut niin ihana ja jutellut kaikenlaista. Nykyään hän ja mies vain harrastivat suurimmaksi osin aikaa kaikkia ”makeita” asioita näkyvästi yhdessä ja mies julkaisi heidän hymykuviaan somessa. Ei häntä oikeasti hymyilyttänyt. Häntä yökötti. Edustusvaimo. Enintään. Muita naisia oli ollut jossain muodossa koko ajan. Hän ei tiennyt, oliko naisten kanssa jopa seksiä, henkistä läheisyyttä vai pelkästään semmoista pientä lääppimistä ja flirttiä. Hän tiesi vain, että kaikki se oli häneltä pois. Heidän keskinäisestä suhteestaan pois.

Ovi kävi. Mies tuli makuuhuoneeseen. Nainen kertoi Pepen olleen baarissa ja nähneen kaiken. Hän ei kertonut kuvista. Hän halusi tietyllä tapaa testata miten paljon mies kertoo itse.

Mies otti hänet lähelle ja kiusoitteli vähän. Suukotti. Halasi. Peruskuvio. Esitti retorisen kikkailukysymyksen pettämisestä – voiko pettää ilman seksiä? (No voi, syvälliset keskustelut jonkun muun kanssa oli naiselle jopa pahempi ajatuksena kuin satunnainen seksi jonkun tuntemattoman kanssa – hän halusi olla se ”uskottu” ja puolisonsa paras ystävä).

Mies kertoi itse koskettelusta, mutta pystyikö nainen olemaan varma, että se jäi siihen? Mies käytti Pepestä sanaa vakooja ja yritti kaikin tavoin horjuttaa Pepen uskottavuutta. Sitten vedottiinkin jo siihen, että kaikkien pitäisi olla leikkisiä pikkuflirttejä. Nainen ei ollut. Hän halusi rakastaa ja kunnioittaa vain yhtä. Miehen huulilta valuivat kaikki samat vuolaat hunajaiset selittelyt, mitkä hän oli kuullut niin usein, että olisi pystynyt ennustamaan seuraavan lauseen lähes sanatarkasti.

Miksi hänestä ei enää tuntunut siltä, että mies rakasti häntä niin paljon kuin väitti? Rakastiko ollenkaan.

Tilanne on kestämätön.

Pitäisikö naisen kasvattaa selkäranka vai olla rennompi asian suhteen? Pitäisikö hänen lähteä sittenkin etsimään miestä, joka vastaa hänen tarpeisiinsa ja haluaa hänen olevan onnellinen vai pitäisikö hänen vielä sadannenviidennentoista kerran yrittää käydä keskustelua kummankin tarpeista?

Entä kannattaako enää yrittää, kun luottamus on mennyttä?

Voiko ihminen muuttua?

Jaa-a, mitä sanoo ysärimies Dr. Alban.

”It’s my life.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *