Molemminpuolista hyväksikäyttöä

Eräs nelikymppinen miespuolinen tuttuni kertoi minulle suhteestaan elämänsä ainoaan ”rakkauteen”.

Hän oli jopa kaksi kertaa yhdessä saman ihmisen kanssa (yhteensä kuitenkin vain viitisen vuotta). Hän kuvaili naista sanoilla ”kaunein nainen, jonka oli koskaan nähnyt”… Se oli ”rakkautta ensi silmäyksellä”. Vaikka hän silloin työskentelikin autokoulussa, hän oli ”täysin sokea niille päivittäin ympärillään pyöriville teiniperseille”. (Kyllä, hän todella käytti itse sanaa teiniperse). Seksiä tässä erityislaatuisessa ihmissuhteessa oli kertoman mukaan päivittäin.

Mitään muuta mies ei oikeastaan naisen positiivisista ominaisuuksista kertonutkaan, joten ehkäpä ulkonäkö ja seksi rinnastuivat miehen näkökulmasta elämän suureen rakkauteen.

Muutoinhan mies kuvaili tätä elämänsä rakkautta toteamalla muun muassa, että nainen ”ei ollut läsnä”. Lisäksi naisella oli ollut ”itsekäs vaihe”: nainen oli lähtenyt maailmalle etsimään itseään ashrameista ja dokumentoinut tämän syvällisen etsintämatkan omaan sieluunsa ottamalla valokuvia upeista maisemista ja jakamalla ne somessa, koska tunnetustihan yksilön henkinen kasvu edellyttää tykkäyksiä muilta.

Mies ei jäänyt liiaksi surkuttelemaan exänsä lähtöä vaan löysi itselleen uuden naisystävän Tinderistä. Hän oli parisen vuotta yhdessä tämän uuden, omien sanojensa mukaan upean naisen kanssa ja nainen jopa asui suurimman osan miehen luona. Nainen oli menestyvä yrittäjä ja mies kertoi minulle miten kalliita käsilaukkuja nainen osteli. Nainen teki terveellistä ja hyvää ruokaa ja mies kävi usein naisen ohjaamilla ryhmäliikuntatunneilla. Miehen mielestä harmillista oli, että tämä nainen halusi aina ”keskustella”. Lopulta seksikään ei enää tuntunut mukavalta ja siksi mies jätti muutoin niin upean naisen.

Kun mies kertoi tästä ihmissuhteestaan, saamani mielikuva oli, että pariskunta teki kyllä paljon asioita yhdessä, mutta he eivät todellisuudessa tutustuneet kunnolla toisiinsa sinä aikana kun olivat suhteessa. Tämän naisen ulkonäköä ei oikeastaan edes mainittu eli se ei ollut yhtä olennaisessa osassa kuin elämän rakkauden kanssa. Tämäkin nainen oli vain lista miehelle hyödyllisiä ominaisuuksia.

Jossain välissä elämän rakkauskin oli palannut reissuiltaan. Tuttuni ja elämän rakkaus eivät enää päätyneet kolmatta kertaa yhteen, mutta mies kävi auttamassa naista muutossa ja he olivat jälleen harrastaneet miehen mielestä aivan uskomatonta seksiä…

Tuon kuultuani en voinut karistaa epämiellyttävää tunnetta, että se ihmissuhde perustui lähinnä molemminpuoliselle hyväksikäytölle (ja jos seksi olisi myös naisen mielestä ollut niin uskomatonta, ihmissuhteen nykytila olisi voinut olla hyvinkin erilainen).

Kun naisella oli itsellään tarve miehelle (joko junttivoimalle kuten esimerkiksi muuttoavulle tai sitten jonkun mukavannäköisen miehen jakamattomalle huomiolle, jos sitä ei saanutkaan muualta), nainen piti kiltin koiransa roikkumassa kuvioissa. Mies sai korvauksena orjatyöstään sopivan säännöstellysti ”uskomatonta seksiä maailman kauneimmalta naiselta”.

Eipä mieskään vaikuttanut lopulta olevan aidosti järin kiinnostunut naisen henkisestä puolesta eikä hän tehnyt kaikkeaan ollakseen yhdessä ”elämänsä ainoan rakkauden” kanssa. Sen, mitä hän ei saanut tuolta niin sanotulta elämänsä rakkaudelta, hän lähti hakemaan muualta. Ei taistelua rakkauden voittamiseksi takaisin, ei vaivannäköä, ei rohkeutta… Onko sellainen oikeastaan rakkautta?

Olen pohtinut, pysyikö seksi miehenkin mielestä juuri siksi niin erityislaatuisena ettei hänkään oikeastaan halunnut olla liian läsnä ihmissuhteissaan eikä nähnyt naista itsestään erillisenä yksilönä vaan ainoastaan omien seksuaalisten tarpeidensa täyttäjänä.

En tuomitse. Varmasti moni muukin nauttii itsensä ja maailman unohtamisesta ja mikä voisikaan olla helpompi tapa aikaansaada se sallitulla tavalla kuin sekoittaa päänsä seksihormoneilla. Olen itsekin tehnyt sitä.

Paljon pelottavampaa on harrastaa seksiä ihmisen kanssa, johon kokee todella syvää henkistä yhteyttä. Se on alastomuutta, jota ei voi sanoin kuvata.

Todellinen rakkaus pääsee ihon alle, eikä mikään muuta ihmistä niin kuin sellaisen rakkauden löytäminen. Kaikki ulkoiset temppeliretket jäävät turhiksi ja vasta silloin seksi muuttuu uskomattomasta jumalaiseksi. Kun sen kokee, ei enää halua mitään muuta.

Siitäkin syystä ihmissuhteissa kannattaisi kokeilla muutakin kuin molemminpuolista hyväksikäyttöä.

Eedenistä itään ja koronasta koilliseen

Pandemia on saanut lähes koko maailman pysähtymään.

Siinä missä Eurooppa on vetänyt rajat kiinni, länsinaapurimme optimismi jaksaa yllättää iloisesti. Onko hullua pysyä niin positiivisena kriisin keskellä? Vain aika näyttää. Aion silti itse seurata Ruotsin mallia.

Ruotsissa lähtökohta on sellainen, jota voisi odottaakin liberaalilta, aidosti ihmisoikeuksia kunnioittavalta valtiolta, joka ei holhoa. Siellä muistutetaan yhteisestä vastuusta. Kehotetaan – ei pakoteta. Luotetaan siihen, että ainakin pääosa asukkaista on fiksuja ja osaavat arvioida tilannetta, ja myös pitävät omasta ja toistensa hyvinvoinnista huolta.

Mitä muualla maailmassa? Joukko poliittisia päättäjiä sanelee, mitä yhteiskunnassa saa tehdä. Odottamaton kriisi johtaa käytännössä diktatuuriin.

Itse uskon, ettei kukaan tule enää välttymään tartunnalta, mutta merkityksellistä tilanteessa on se, miten tautia vastaan itse taistelee ja miten terveydenhuollon kapasiteetti eri ajankohtina riittää. Tilanteen hyväksyminen ei ole synonyymi sille että olisi syöksyttävä toivottomuuteen.

Jokaisella oma tapansa selvitä. Osa hamstraa lääkkeitä ja vessapaperia. Pelko ja stressi harmillista kyllä syövät usein turhaan vastustuskykyä.

Itselläni on jo iät ja ajat ollut testamentti kunnossa ja suurin osa (ainakin kaikki olennaiset) asiat järjestelty lähtöä varten. Tämän kaiken olen tehnyt ilman että olisin itsetuhoinen – päinvastoin: RAKASTAN ELÄMÄÄ. Olen vain hyväksynyt kuolevaisuuteni ja elämän satunnaisuuden. Tiedostan, että minä voin tai kuka tahansa läheiseni voi kuolla milloin vain, mutta se ajatus ei ahdista minua. Kuolema on osa elämää, omassa elämässäni jatkuvasti läsnä ja se on rauhoittavaa. En halua elää ikuisesti enkä olla ikuisesti nuori. On järkevää pitää itsestään huolta, mutta aikaa ja vääjäämätöntä vastaan taisteleminen tai sen pakeneminen on sulaa hulluutta.

Huolehdin kriisin keskellä immuunijärjestelmästäni. Pukeudun oikein. Panostan uneen ja syön terveellisesti. Liikun kohtuudella. Vietän aikaa luonnossa. Meditoin ja keskityn hengitykseen. Luotan kylmiin suihkuihin ja kuumaan saunaan. Pidän yllä sosiaalisia suhteita niin hyvin kuin pystyn ja mieluiten livenä, mutta vähintäänkin puhelimessa kerran päivässä. Optimismi, ilo, nauru ja rakkaus löytyvät lääkelaukustani.

Hyvää vointia. Muistakaa rakastaa toisianne!

Mihin vedät rajat?

Kun jokin ihmissuhde ei vain tunnu sinusta oikealta… Mikä on oikea tapa toimia?

Tämä on vain ja ainoastaan minun näkemykseni asiasta:

Ensimmäinen vaihe voisi olla, että vastapuolelle ilmoittaa omat tunteensa ja toteaa järjestelmällisesti ”ei” kaikille romanttisille virityksille ja toimii itse siitä eteenpäin jatkuvasti niin, ettei anna ristiriitaisia viestejä. Ei haleja, ei suukkoja, ei edes kevyttä flirttiä väärinymmärrysten välttämiseksi. Toistaa vain sanaa ”ei” niin pitkään, että toinen luopuu parisuhdehaaveista. Jotkut ovat kovapäisempiä kuin toiset…

Seuraava vaihe onkin vaikeampi: entä jos henkilö yrittää muuttaa tilannetta toteamalla että hän haluaa olla vain kaveri?

Osa ihmisistä ei kehtaa kieltäytyä ”kaveruudesta” koska se on näennäisesti niin neutraali pyyntö. Itse tyrmään myös sen reitin. Itse kuulun periksiantamattomien kategoriaan, mutta ”kaverikorttia” en halua käyttää. Olen sitä mieltä, että rakkaussuhteissa pitää olla mustavalkoinen ja jos haluaa parisuhteeseen tietyn ihmisen kanssa ei vain pidä tyytyä mihinkään muuhun.

Entä jos kieltäytyy vahvasti kaveruudestakin, mutta toinen ei silloinkaan anna periksi? Mielestäni siinäkin tilanteessa pitää pyrkiä olemaan kunnioittava ja kohtelias ja kommunikoimaan 100% rehellisesti omat ajatuksensa tilanteen suhteen.

Aina voi esimerkiksi todeta suoraan, ettei jatkossa aio enää vastata viesteihin – ei edes niihin neutraaleihin hyvien joulujen tai iloisten pääsiäisten toivotuksiin. Omasta mielestäni pelkkä ghostaaminen on julmaa ja epäkohteliasta (heikon pelkurin tie), mutta olen ymmärtänyt että nykymaailmassa osalle ihmisistä on täysin normaali toimintatapa kadota kuin pieru Saharaan. Se kertoo syvälle juurtuneesta piittaamattomuudesta kanssaihmisiä kohtaan ja kyvyttömyydestä aitoon empatiaan.

Jos toinen jatkaa siitä huolimatta, että häntä on reilusti varoittanut alkavasta radiohiljaisuudesta niin siinä vaiheessa viestittelyn yksipuolistuminen on vain ja ainoastaan viestittelijän omalla vastuulla.

Jos ei missään vaiheessa totea suoraan viestittelijälle että ”älä lähetä minulle viestiä”, mielestäni silloin on kyse viestien vastaanottajan täysin omasta valinnasta pysyä tavoitettavissa.

Jos yksipuolinen yhteydenpito käy jossain vaiheessa sietämättömäksi, siitä tulee välittömästi todeta häirikölle. Mielestäni silloin voi jopa ilmoittaa, että yhteydenpito on muuttunut niin ei-toivotuksi ja häiritseväksi, että se jatkuessaan johtaa ilmoitukseen kotirauhan rikkomisesta. Yleensä ihan viimeistään tässä vaiheessa hyvinkin ihastuneet, mutta silti moraalikasvatukseltaan normaalit henkilöt tajuavat, että viestittely on lopetettava kokonaan.

Jos yhteydenpito ei lopu edes virkavallan uhan ilmestyessä kuvioihin, silloin uhkaus pitää toteuttaa. On ollut viestittelijän omalla vastuulla jatkaa yli kaikkien kieltojen ja varoitusten aina katkerimpaan mahdolliseen loppuun saakka. Ikävä kyllä.

Jos et itse vedä kommunikaatioon tai muuhunkaan liittyviä rajoja, kenen pitäisi ne vetää? Vain sinä itse olet vastuussa siitä miten sinua kohdellaan.

Miten sinä toimisit?