Omanarvontunto

Ajatus deittimarkkinoista ja ihmisten ns. ”markkina-arvosta” sai pohtimaan omaa ”arvoa” ja muiden arvostuksia. Esitin itselleni seuraavan kysymyksen:

Mikä on tervettä omanarvontuntoa ja mikä menee ylpeyden puolelle?

Tiedän, että minulla on paljon syitä olla kiitollinen tässä elämässä. Uskaltaisin myös väittää oppineeni jotain omanarvontunnosta ja ylpeydestä. Muistan miten eräs suorituskeskeinen kaverini jo pian teinivuosien jälkeen ihmetteli ääneen, mistä itsetuntoni oikein on peräisin. Minusta se oli itsestäänselvää – itsetuntohan on käytännössä itsensä tuntemista, ja samalla äärimmäisen tärkeä osa omanarvontuntoa. Jos ei tunne itseään, sekä vahvuuksia että heikkouksia, ei myöskään voi arvostaa todellista itseään.

Ylpeys on pikemminkin sokeutta kaikille ja kaikelle, etenkin omalle itselle. Se joutuu piilottamaan heikkoutensa ja oikeuttamaan olemassaolonsa erilaisilla tarinoilla. Omanarvontunto on sekä itsen että muiden näkemistä ja kunnioittamista eikä omanarvontuntoinen koe tarvetta olla huomiohakuinen eikä muiden ihmisten kertomien legendojen sankari.

Ylpeän ihmisen ego säröileekin herkästi, koska ylpeä ihminen pyrkii pääsääntöisesti luomaan itsestään elämää suuremman ja melko muuttumattoman monumentin. Omanarvontuntoisen minuus on nöyrä ja yleensä vaatimaton. Se joustaa ja sopeutuu, koska omanarvontuntoinen ei sido itseään jääräpäisesti yhteen ainoaan rooliin vaan muistaa, että pysyvää on ainoastaan muutos. Tänään kaikki hyvin, huomenna voi olla toisin. Jopa paremmin. 😉

Ylpeä ihminen kieltäytyy ottamasta vastaan palautetta itseensä liittyen, jos se ei ole yhdenmukainen hänen oman minäkäsityksensä kanssa. Omanarvontuntoinen kykenee ottamaan vastaan kovaakin kritiikkiä ja pyrkii kehittymään saamansa palautteen perusteella entistä paremmaksi versioksi itsestään.

Ylpeydestä seuraa myös usein se, ettei voi myöntää olevansa väärässä – ei edes silloin vaikka itsekin tietäisi mokanneensa. Selityksiä löytyy ja yleensä ulkoisista ja kaikista muista syistä kuin ihan vain omasta itsestä johtuvia. Vankka omanarvontunto mahdollistaa vastuun ottamisen omista virheistä ja myös niiden vilpittömän anteeksipyytämisen silloin kun mopo on keulinut vähän liikaa… Koska hei, ihmisiähän tässä vain ollaan ja se pirun mopedi lähtee keulimaan aina välillä! ”Anteeksi” kuuluu omanarvontuntoisen sanavarastoon, samoin kuin ”kiitos”.

Ihmissuhteissa ylpeys näkyy ylimielisyytenä, mustasukkaisuutena, alistamisena, nöyryyttämisenä ja valtapeleinä. Omanarvontunto sitävastoin on kuuntelemista, kommunikaatiota, välittämistä, avoimuutta, tasavertaisuutta, toisen vapaan tahdon kunnioittamista ja kykyä olla myös yksin.

Ylpeät eivät yleensä ole omanarvontuntoisia, koska jollain tasolla he tietävät olevansa jotain muuta (=vähemmän) kuin miltä yrittävät vaikuttaa. Jopa silloin kun ylpeä voittaa, hän herkästi häviää. Ylpeillä ei ole aidosti läheisiä ystäviä, lähinnä hännystelijöitä tai kilpailijoita.

Omanarvontuntoinen ei edes lähde haastamaan muita, koska ei tarvitse helppoja voittoja eikä onnistuneita suorituksia oman arvonsa mittaamiseksi.

Ylpeydessä onkin kyse enemmän ihmisen suhteesta muihin ja riittämättömyyden pelosta. Omanarvontunto lähtee ihmisen suhteesta itseensä ja omasta tunteesta siitä, että on riittävä. Siksi ylpeys käy lankeemuksen edellä, omanarvontunto pitää pystyssä kaikissa olosuhteissa.

Kun ihminen osaa arvostaa itseään, hän pystyy arvostamaan myös muita – ja toisinpäin. Omanarvontunto ja muiden ihmisten arvostus kulkevat käsi kädessä ja ilman toista ei voi olla toista.

Pitäkää huolta itsestänne, mutta myös läheisistänne.

Mihin vedät rajat?

Kun jokin ihmissuhde ei vain tunnu sinusta oikealta… Mikä on oikea tapa toimia?

Tämä on vain ja ainoastaan minun näkemykseni asiasta:

Ensimmäinen vaihe voisi olla, että vastapuolelle ilmoittaa omat tunteensa ja toteaa järjestelmällisesti ”ei” kaikille romanttisille virityksille ja toimii itse siitä eteenpäin jatkuvasti niin, ettei anna ristiriitaisia viestejä. Ei haleja, ei suukkoja, ei edes kevyttä flirttiä väärinymmärrysten välttämiseksi. Toistaa vain sanaa ”ei” niin pitkään, että toinen luopuu parisuhdehaaveista. Jotkut ovat kovapäisempiä kuin toiset…

Seuraava vaihe onkin vaikeampi: entä jos henkilö yrittää muuttaa tilannetta toteamalla että hän haluaa olla vain kaveri?

Osa ihmisistä ei kehtaa kieltäytyä ”kaveruudesta” koska se on näennäisesti niin neutraali pyyntö. Itse tyrmään myös sen reitin. Itse kuulun periksiantamattomien kategoriaan, mutta ”kaverikorttia” en halua käyttää. Olen sitä mieltä, että rakkaussuhteissa pitää olla mustavalkoinen ja jos haluaa parisuhteeseen tietyn ihmisen kanssa ei vain pidä tyytyä mihinkään muuhun.

Entä jos kieltäytyy vahvasti kaveruudestakin, mutta toinen ei silloinkaan anna periksi? Mielestäni siinäkin tilanteessa pitää pyrkiä olemaan kunnioittava ja kohtelias ja kommunikoimaan 100% rehellisesti omat ajatuksensa tilanteen suhteen.

Aina voi esimerkiksi todeta suoraan, ettei jatkossa aio enää vastata viesteihin – ei edes niihin neutraaleihin hyvien joulujen tai iloisten pääsiäisten toivotuksiin. Omasta mielestäni pelkkä ghostaaminen on julmaa ja epäkohteliasta (heikon pelkurin tie), mutta olen ymmärtänyt että nykymaailmassa osalle ihmisistä on täysin normaali toimintatapa kadota kuin pieru Saharaan. Se kertoo syvälle juurtuneesta piittaamattomuudesta kanssaihmisiä kohtaan ja kyvyttömyydestä aitoon empatiaan.

Jos toinen jatkaa siitä huolimatta, että häntä on reilusti varoittanut alkavasta radiohiljaisuudesta niin siinä vaiheessa viestittelyn yksipuolistuminen on vain ja ainoastaan viestittelijän omalla vastuulla.

Jos ei missään vaiheessa totea suoraan viestittelijälle että ”älä lähetä minulle viestiä”, mielestäni silloin on kyse viestien vastaanottajan täysin omasta valinnasta pysyä tavoitettavissa.

Jos yksipuolinen yhteydenpito käy jossain vaiheessa sietämättömäksi, siitä tulee välittömästi todeta häirikölle. Mielestäni silloin voi jopa ilmoittaa, että yhteydenpito on muuttunut niin ei-toivotuksi ja häiritseväksi, että se jatkuessaan johtaa ilmoitukseen kotirauhan rikkomisesta. Yleensä ihan viimeistään tässä vaiheessa hyvinkin ihastuneet, mutta silti moraalikasvatukseltaan normaalit henkilöt tajuavat, että viestittely on lopetettava kokonaan.

Jos yhteydenpito ei lopu edes virkavallan uhan ilmestyessä kuvioihin, silloin uhkaus pitää toteuttaa. On ollut viestittelijän omalla vastuulla jatkaa yli kaikkien kieltojen ja varoitusten aina katkerimpaan mahdolliseen loppuun saakka. Ikävä kyllä.

Jos et itse vedä kommunikaatioon tai muuhunkaan liittyviä rajoja, kenen pitäisi ne vetää? Vain sinä itse olet vastuussa siitä miten sinua kohdellaan.

Miten sinä toimisit?

Dating market – ”ostakaa, ostakaa, kun tuoreena saa!”

Silmiini osui viime viikolla The Atlanticista Ashley Fettersin ja Kaitlyn Tiffanyn kirjoittama loistava artikkeli ”The ’Dating Market’ Is Getting Worse”, jossa pohdiskeltiin deittailumarkkinoita. Referoin ja kommentoin artikkelin pääpointteja tässä blogitekstissä. Kiinnostuneet voivat käydä lukaisemassa alkuperäisen artikkelin (englanniksi) yllä olevasta linkistä.

Ei ole mitenkään uusi keksintö ajatella deittailua markkinoilla olemisena. Kun viime aikoina sinkuille on alettu tarjota enemmän tuotteita deittailun helpottamiseksi ja tehostamiseksi (valmennukset miten löytää korkeatasoista seuraa, erilaiset deittiapit), seksistä ja romantiikasta on tullut entistä enemmän kuin shoppailua. Lisäksi vallalle on päässyt omituinen ajattelutapa, että aina löytyy parempaa ja käytännössä jopa samannäköistä seuraa, jos ensimmäinen ehdokas ei viekään heti kohti onnea ja autuutta. Eräs artikkelia varten haastateltu nuori nainen totesikin sen, että ihmiset ovat muuttuneet ”hyödykkeiksi” eivätkä ole enää yksilöitä.

Kun deittisivustot ja appit antavat mahdollisuuden filtteröidä huonoiksi koettuja ominaisuuksia ja etsiä juuri tiettyjä ominaisuuksia, ihmisten ja ihmissuhteiden ”shoppailu” (relationshopping) on helpottunut, mutta artikkelissa annettujen esimerkkien mukaan kyse on juuri siitä mitä sivusin myös viime viikon blogikirjoituksessani: aletaan etsiä kumppania kovin ulkokohtaisten ominaisuuksien perusteella (koulutus, ulkonäkö, varallisuusasema, harrastukset).

Etenkin vanhetessaan ihmiset kuvittelevat usein tietävänsä mitä etsivät, vaikka oikeastaan kyse on pikemminkin siitä, mitä ihmiset uskovat haluavansa. Romanttinen kemia on paljon vaikeampaa arvioida. Se, mikä näyttää paperilla täydelliseltä yhteensopivuudelta, ei välttämättä ole sitä todellisuudessa. Siksi olisikin parempi pudottaa pois vaatimuslistat ja laajentaa etsintöjä.

Ihmis-ihmis-matchit ovat vähemmän ennakoitavia kuin kuluttuja-hyödyke-matchit (kukapa ei osaisi ostaa itselleen melko kivuttomasti riittävän hyviä bluetooth-kuulokkeita!) ja sen lisäksi pitäisi muistaa, että deittailu ei ole vain kertaluontoinen transaktio. Artikkelin esimerkki imurin ostamisesta on hauska: uuden imurin hankintaa varten voidaan vertailla sopivan oloisia hyödykkeitä hetki ja sitten ostetaan yksi ja sitä käytellään mahdollisimman pitkään, eikä lähdetä testailemaan monia imureita tai hankita ”muutamia varaimureita”. Deittailussa, etenkin viime vuosina, on tunnuttu siirtyvän pois eksklusiivisen, pysyvän ja pitkäkestoisen suhteen etsimisestä. Nauroin ääneen ajatellessani, miten ihmiset sitoutuisivat jatkossa imuriinsa pidemmäksi aikaa kuin kumppaneihinsa.

Markkinat eivät vaikuta materiaaliseen hyödykkeeseen samoin kuin ihmiseen. Ihminen muuttuu myös itse ollessaan vuorovaikutuksessa deittimarkkinoiden kanssa. Talo, josta ihmiset muuttavat jatkuvasti seuraavaan, ei koe siitä ahdistusta, mutta henkilön asenne uuden kumppanin löytämiseen voi muuttua huomattavastikin, jos hänet vaihdetaan koko ajan uuteen. Kun perinteisillä hyödykemarkkinoilla toimivaa logiikkaa laajennetaan kumppanin valintaan ja se epäonnistuukin, ihmiset saattavat tuntea olonsa petetyiksi. He saattavat katkeroitua ja pettyä tai jopa räjähtää, kun asiat eivät mene kuin he olisivat toivoneet.

Miehet ovat tutkimusten mukaan yliedustettuina deittiappeissa ja käyttävät niitä aktiivisemmin, ja on myös tutkittu tosiasia, että miehet ovat täysin oikeassa kokiessaan etteivät he saa yhtä paljon matcheja tai viestejä kuin naiset. Seksuaalista markkina-arvoa koskevassa keskustelussa kuulee usein miesten valituksia siitä, miten naiset yliarvottavat oman markkina-arvonsa. Väitetäänkin, että naiset valikoisivat vain pitkiä, hyvätuloisia miehiä ja että naisilla on kohtuuttomat standardit (silloinkin kun naisilla itsellään olisi ”vähän tai ei yhtään markkina-arvoa”).

Pelottavinta on, että miehet eivät ehkä ole niin hakoteillä: OkCupid sivustolla aikanaan tehty data-analyysi osoitti, että naiset arvioivat miehet 80% ajasta keskimääräistä huonomman näköisiksi. Auts! Lisäksi Redditin FemaleDatingStrategy-ryhmässä listataan viralliseksi ideologiaksi ”ole korkean arvon nainen” (be a woman of high value). Ryhmän teesit korostavat myös sitä, että ”naisina meillä on velvollisuus olla armottomia (ruthless) arvioidessamme miehiä”. Kuulostaa ainakin omiin korviin aika järkyttävältä. Miksei muka voisi olla korkean arvon omaava nainen ilman, että pitäisi heti olla häikäilemätön, kylmäkiskoinen, miehiä kyykyttävä narttu?

Vuonna 2020 deittaajilla on (tai ainakin vaikuttaa siltä että on) paljon vaihtoehtoja – jopa niin paljon, että aivot eivät ehdi mukaan. Kun deittiappilla on viettänyt pari tuntia, aivot ovat jo tottuneet tekemään yleistyksiä ja jakavat ihmiset kategorioihin. Tämä johtaa nopeasti siihen, että ihmisiä alkaa huomaamattaankin pitää hyödykkeinä. Appit myös mahdollistavat ensimmäistä kertaa sen, että potentiaalisten kumppanien markkinat pystytään näkemään kokonaisuudessaan. Tai ainakin niin voisi luulla – oikeastihan appit näyttävät vain sen, mitä algoritmi kullekin katselijalle näyttää.

Ajatus deittimarkkinasta on vetoava, koska ihmiset kokevat voivansa ymmärtää ja jopa manipuloida ”markkinoita”. Markkinoilla ei kuitenkaan välttämättä kykene menestymään itselle merkityksellisellä tavalla vain sillä, että lisää omaa panostaan lähettämällä enemmän viestejä, käy useammilla treffeillä ja vaihtaa uudelleen ja uudelleen hakukriteerejään taikka muuttaa kaupunkiin, jossa on paremmat mahdollisuudet löytää seuraa.

Ohio State Universityssä oli tehty tutkimus yksinäisyyden ja deittiappien pakonomaisen käytön välisestä yhteydestä: mitä yksinäisempi joku on, sitä sinnikkäämmin hän etsii eri appeista kumppania. Mitä enemmän hän etsii, sitä enemmän hän saa negatiivisia kokemuksia ja sitä irrallisemmaksi muista hän tuntee itsensä. Olen itsekin tuntenut ihmisiä, jotka ovat olleet addiktoituneita Tinderiin ja joiden valinnat ja samoin käsitys itsestään ovat muuttuneet aina vain huonommiksi, mitä enemmän he ovat itseään ”markkinoille” tyrkyttäneet.

Vaikka deittimarkkinat olisivatkin aina olleet olemassa, nykyään ihmiset kokevat voivansa kontrolloida paremmin omia asemiaan markkinoilla. Joku, joka toteaa kumppanin etsimisen olevan numeropeliä, voi kuulostaa tiedostavalta ja pragmaattiselta ja samalla myös ohjata itseään entistä enemmän todennäköisyyksiin pohjautuvaan tapaan lähestyä deittailua – mutta kuten artikkelin kirjoittajat lopuksi toteavat: Sellaiset henkilöt saattavat tukahduttaa samalla kaikki rehelliset ilmaukset sietämättömän inhimillisestä yksinäisyyden kokemuksesta tai siitä toiveesta, joka saa heidät jatkamaan numeroiden pyörittelyä.

Ymmärrän itse sen ”toiveen” yhteyden hakemisena ja sellainen yhteys edellyttää panostusta laatuun, ei määrään. Valokuvista on vaikeaa ellei peräti mahdotonta nähdä laatua. Laadun saa selville vain menemällä tutustumaan hyödykkeeseen, vähän nykimällä saumoista ja tutkimalla että materiaali on sitä, mitä kuvauksessa on väitetty. 😉

Onneksi artikkelissa oli valonpilkahduksiakin – koko artikkelin suosikkisitaattini tuli Alvin Rothilta (siteeraan englanniksi, jotten tuhoa toimivaa ilmausta suomennoksella): ”Have you ever read any of the novels of Jane Austen? Pride and Prejudice is a very market-oriented novel. Balls were the internet of the day. You went and showed yourself off.”

Ei muuta kuin osoittamaan omat ballsit live-kohtaamisissa! Viidakkorumpua soimaan, jotta pääsemme mahdollistamaan saumoista nykimisiä. 😉

Onnekasta maaliskuuta!

Mieti miten rakastat

Luin jostakin, että ihminen rakastaa toista niin kuin haluaisi itseään rakastettavan.

Osa ihmisistä ei ehkä ole koskaan ajatellut millä tavalla itse toisia rakastaa ja on sen sijaan keskittynyt enemmän siihen, mitä mahdolliselta kumppaniltaan haluaa.

Kumppaniin voi kohdistua pitkä lista vaatimuksia: pitää olla tietyn näköinen, hauska, aina positiivinen, fiksu ja liikunnallinen… Ehkä kumppanin pitää myös omistaa Audi. 😉

Kun tuollaisen listauksen yhdistää ajatukseen siitä, että ihminen rakastaa niin kuin haluaa tulla rakastetuksi, onko kyse silloin siitä, että etsijä ehkä tiedostamattaan haluaa itseään rakastettavan samanlaisena listana melko pinnallisia ominaisuuksia: ”Minulla on hyväpalkkainen työ, kaunis koti, hienot lapset, tottelevainen koira ja upea uusi musta BMW. Tärkkään lakanani, syön superterveellisesti, liikun kymmenen tuntia viikossa, pukeudun merkkivaatteisiin, siistin häpykarvani ja käyn vähintään kuusi kertaa vuodessa ulkomaanmatkoilla – olen unelmiesi kumppani!”

On paljon parempi keskittyä siihen, millainen itse haluaa olla. Tuskinpa kukaan haluaa rakkaalleen olla ihan parhaimmillaan vain ”liikunnallinen” tai ”hyvännäköinen”.

Haluan mieluummin olla rohkea, rehellinen, hyväksyvä, huomaavainen, lempeä ja kunnioittava rakastamaani ihmistä kohtaan ja olen sitoutunut tekemään töitä joka ikinen päivä ihmissuhteeni kukoistuksen eteen.

Koska rakastan itseäni tuolla tavoin, miksi tyytyisin vastaanottamaan toiselta sitä vähempää?


Rakkaudellista viikkoa!

Ystävänpäivän yllätyksellisyys

Kun oma tapahtumamme peruuntui, päätimme lähteä ex tempore Lohjalle kurkkaamaan Tytyrin Elämyskaivoksen Pimeää kierrosta. Kierroksen teemana oli ystävänpäivän kunniaksi sokkotreffit – ja siltä ne todella tuntuivat kun pimeää kaivosta kierrettiin pelkkien otsalamppujen valossa. Silloin tällöin näki jonkun toisen osallistujan vilaukselta ja tunnelma oli ihanan mystinen.

Kaivoskierroksen päätteeksi pääsi niin halutessaan kokemaan huippunopeassa hississä tapahtuvan speed daten. Se oli kyllä sen verran nimensä veroinen, että päädyin itse reissaamaan ylös-alas kahdesti saman henkilön kanssa. Kolmaskin kerta olisi mennyt kevyesti, mutta päätimme jatkaa jutustelua maan tasolla (ajattelimme päästää hissin kuljettajan helpommalla).

Sukupuolijakauma tapahtumassa oli odotetunlainen – suurin osa osallistujista oli naisia, miehet pystyi laskemaan lähestulkoon yhden käden sormilla ja heistäkin suurin osa näytti tulleen tyttöystävän kanssa treffeille.

Onneksi Tytyrissä mielenkiintoinen kaivoskierros olisi riittänyt yksistäänkin ilahduttamaan meitä osallistujia (musiikkielämys maan alla oli erityisen vaikuttava!) ja sokkotreffiteema tuntui bonukselta. Itselleni jäi kierroksesta ja hissipikadeitistä todella mainio fiilis ja suosittelen kokeilemaan, jos vastaava tapahtuma järjestetään uudestaan!

Ei tänne seisoskelemaan tultu!

Viikon kysymys: Mistä kunnollisia sinkkumiehiä löytää parhaiten?

Voitte jakaa oman käsityksenne asiasta kommenteissa ja me lähdemme metsästämään heitä tapahtumiimme. Jos vuori ei tule Tandemmagneetin luokse, niin Tandemmagneetti menee vuoren luokse.


Hauskaa alkanutta viikkoa!

Takaisin todellisuuteen

”Jos sirkuksessa ei ole norsua, se on vain tivoli. Pellejä löytyy mistä vain.” – Viisas ystäväni

Mulla on ja on aina ollut vahva tunne, ettei mulle löydy mitään digitaalisesta. Mä etsin jotain muuta.

Haluun jotain aitoa, haluun kokea jännitystä, haluun nähdä toisen kokonaan. Haluun jotain muuta kuin hillua kotisohvalla riskittömästi swaippaamassa jonkun kuvia suuntaan tai toiseen, käydä läpi loputonta jonoa kasvoja, kuoria, naamioita, joista ei voi sanoa onko tyyppi totta vai tarua, filtteröity pilalle vai ei, tai pahempaa, onko kyseessä elävä vai kuollut ihminen. Tuntuis muutenkin jotenkin epämiellyttävältä valita kumppania kuin talvitakkia – ”toi näyttäisi hyvältä mun päällä – – – toi ei”. Mulle ihmiset on sieluja, joilla on keho. Ei toisinpäin.

Jostain tulis jossain vaiheessa kuitenkin match – mitä sitten? Ei muuta kuin kahville ja vähän whatnot sen jälkeen. Joo, tietäis olevansa hyväksytty etukäteen, varmasti helppo mennä tapaamiseen. Missä on seikkailu, pienen ja joskus suurenkin pelon voittaminen? Onnistumisen tunne tulee oikeesta saavutuksesta kun joutuu lähestymään jotain toista tietämättä ennalta miten käy. Jos se torjuu, niin ainakin oon osoittanut oman rohkeuteni. Jos siitä tulee jotain, niin se on seikkailu – tuli siitä ystävyyttä tai jotain enemmän. Toisten kanssa on vaan jokin yhteys. Mä annan sille yhteydelle mahdollisuuden ilman että tietäisin yhtään mitään ennalta – en oo voinut tehdä mitään ennakkokäsityksiä tai vetää johtopäätöksiä tai haaveilla jonkun ihmisen täydellisen näköisestä elämästä ja itsestäni mukaan niihin kuviin ja kuvauksiin.

Mulle on mittaamattoman arvokasta nähdä se toinen. Nähdä että se on elossa, että se on todellinen. Nähdä se, miten se kantaa itseään, miten se liikkuu, miten ilmeikkäät tai ilmeettömät sen kasvot on. Säteileekö hymyssä silmätkin vai ainoastaan valkaistut hampaat. Kun näen ihmisen vuorovaikutuksessa muiden kanssa, voin tehdä päätelmiä siitä, miten se kohtelee muita ja miten muut siihen suhtautuu. Kun kysyn siltä jotain, näen sen kasvojen ilmeet, kehonkielen, mä tunnistan onko se oikeasti kiinnostava ja oikeasti kiinnostunut. Kasvotusten ei ehdi feikkaamaan. Se on yksi ohikiitävä hetki – tässä ja nyt. Voin kokea sen toisen energian.

Ensikohtaaminen on rehellinen, aito, lähtee nollista. Kaikki on jännittävää. Tutustuminen itsessään on se kiinnostava vaihe enkä mä halua hypätä sen yli lukemalla ihmisestä jonkun lyhennelmän etukäteen.

Mä haluan saada todellisuuden takaisin kohtaamisiin.

Pellejä on nähty riittävästi.

Riisu naamio, ole rehellinen ja rakasta.